perjantai 17. huhtikuuta 2009

Homini lupus

eli kukas se ihmiselle peto olikaan?

Susien suojelu ja EU-komento puhuttaa ihmisiä. Susien ylisuojelua vastustetaan laajasti keskustelupalstoilla ja Facebookiin on ihan luotu oma ryhmäkin näille samanhenkisille petointoilijoille. Hassua kyllä, ryhmä on ryhmittelyn "vakaumukset ja aatteet" alla, suojelun vastustaminen ei siis olekaan rationaalinen, argumentteihin perustuva valinta, vaan vakaumus. Luonnollisesti on olemassa myös adressi, joka vaatii susien vierailuiden lopettamista asuintaajamissa. Sen ovat laatineet adressin tekstin mukaan "Lounais-Suomen asukkaat."

Olen jo pitkään miettinyt, mistä tämä valtava vihamielisyys nousee. Jopa niin valtava, että itse asiasta keskusteleminen usein jää valtavan räyhäämisen, mahdollisilla tilanteilla maalailun ja emotionaalisen sekametelisopan varjoihin. Keskustelutapoihin tuntuu vahvasti kuuluvan myös vastapuolen leimaaminen, jotta argumentteihin ei tarvitsisi vastata lainkaan.

Liian usein luonnonsuojelukysymyksissä nousee esiin se, että suojelumääräyksemme eivät ole omiamme, vaan sanellaan jostakin muualta. Monen suussa elävät toteamukset, että "hyvä niiden on sieltä Brysselistä meidän petokantoja sanella." EU jää etäiseksi ja ihmisten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on vähäiseksi. Tämä vääjäämättä poikii sen, että paikallistasolla ihmiset ottavat lain omiin käsiinsä. Kotkien pesintää häiritään, moottorikelkalla ajetaan ahman yli, monikin on minulle uhonnut ampuvansa niin sudet, kuin kanahaukatkin, milloin sellaisia tapaa. Kun demokratia pettää ja ihmiset sivuutetaan päätöksenteossa, ei kannata olettaa, että ihmiset noudattaisivat niitä tehtyjä päätöksiä.

Paras tulos sekä ihmisten, että suojeltavien eläinten kannalta olisi sopia suojelurajoituksista ja -keinoista paikallisella tasolla, ihmisiä itseään kuunnellen. Pelkkä ylhäältä komentaminen ei auta, jos ihmiset tuntevat itsensä uhatuiksi. Kiisteleminen siitä, onko uhka todellinen ja kuinka suuri uhka on kyseessä, on hedelmätöntä. On sekä väärin, että huolestuttavaa nollata ihmisten kokemukset ja omat arviot asuinympäristönsä turvallisuudesta - olivat sitten kyseessä inhimilliset tai eläimelliset pedot. Petoraivo voi lientyä vain, kun ihmisten huoli kuullaan ja otetaan huomioon.

Mutta reagoidaanko siihen poistamalla suojelu kokonaan ja hävittämällä kaikki ihmisten pelottaviksi kokemat asiat maailmasta? Eipä tietenkään. Susi ja muut pedot ovat parhaimmillaankin yhä vain eläimiä - eläimiä, joiden kanssa ihminen on elänyt ja selvinnyt jo tuhansia vuosia. Inhimillinen nokkeluus on voittanut taistelun elintilasta jopa niin tehokkaasti, että uhattuina nykyään ovat sudet, ahmat ja karhut, eivät, lukumäärällisesti ainakaan, ihmiset. Miksei ylivertaiseen älykkyyteen turvata tässäkin asiassa? Paraskaan peto ei ole niin nokkela, että se päihittäisi sitä varta vasten pystettyä aitaa, eikä edes kovin päättäväinen saaliidensa suhteen. Peto syö niitä eläimiä, joita sen on helpointa metsästää. Jos ihmiset tekevät lemmikkieläimistään helppoa saalista, pedot syövät niitä. Jos piha-alueet suojataan ja sekä tuotanto- että lemmikkieläimistä tehdään oikeasti vaikeaa riistaa, pedot pitäytyvät luonnollisemmissa vaihtoehdoissa.

Tämä lienee se kohta, jossa moni suuttuu ja ilmoittaa, etten ole varmastikaan koskaan asunut saatikka pitänyt eläimiä paikoissa, joissa pedot liikkuvat. Onneksi asia ei suinkaan ole näin. Hevoseni ovat laiduntaneet kesälaiduntaan paikassa, missä lähin susien tekemä kaato löytyi 12 metriä hevosten aidan ulkopuolelta. Hevosteni nykyisen kodin lähellä sudet ovat liikkuneet joka talvi, niin että ratsastusretkillä olemme katselleet lumesta suden jälkiä, joidenkin kymmenien metrien päässä talosta ja pihatosta. Korpilahdelle muuttaessamme pihasta löytyi suden jättämä kakka. Kyllä, talon pihasta. Sudet ovat olleet siis osa arkeani jo pitkään. Mutta niin on ollut myös järjen käyttö. Kun ratsastaa metsässä porukalla, kun tekee kunnon aidat, joita kiertää tarkastamassa, kun ei pidä pieniä eläimiä irrallaan yöaikaan. Kun peittää alueelta löytyvät haaskat ja hoitaa omien eläintensä ruumiit hautaan tai raatokeräilyyn.

Ainoa todellinen läheltäpititilanne syntyi nimittäin kahden koiran lopettamisen jälkeen - koirat olivat niin suuria, että kuoppaa peittämään tilattiin kaivuri. Sitä jouduttiin muutamia päiviä odottamaan ja sudet olivat haistaneet haaskan. Talon pentukoira menetti häntänsä osuttuaan peittämättömälle haudalle yhtä aikaa susien kanssa. Mutta säilytti henkensä, koska pakeni paikalta.

Keinot on monet, mutta harvat on hyvät, sanoi mummu kun kissalla pöytää pyyhki. Mitä tahdoin sanoa? Että kaikkien ihmisten mielipiteet näissä suojelukysymyksissä on kuultava, ilman leimaamista ja raivoamista. Pakottamisen sijaan on pyrittävä ratkaisemaan esiintyviä ongelmia, jotta ihmiset voivat tuntea olonsa turvallisksi sekä itsensä, että eläintensä puolesta. Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat käyneet oikeutetussa vihassaan toistensa kimppuun. Keskustelussa heitellään edestakaisin ehdottomuuksia, eikä haeta todellisia ratkaisuja. Jos luovuttaisiin ajatuksesta, että suojelukysymyksissä joku on kategorisesti oikeassa ja joku toinen väärässä, voitaisiin luoda ratkaisuja, jotka palvelisivat sekä suojeltavia eläimiä, että samoilla seuduilla eläviä ihmisiä.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Miekkaa mahtavampi - runoja rauhan puolesta

Tempaus Jyväskylän kävelykadun kompassilla 4. 4. 2009


Tässä kuvassa punaisessa takissa Riitta Tynjä, megafonin kanssa allekirjoittanut sekä edessä vihreässä takissa satunnainen ohikulkija. Kuvan otti puolisoni.

Räntäsateiseen Jyväskylän keskustaan kokoontui 4.4. klo 16 kourallinen aktiivisia ja urheita rauhan puolesta puhujia. Kutsuin koolle tämän tempauksen saadakseni lisää huomiota rauhan rakentamiselle sotilaallisen liittoutumisen sijaan. Räntäsade ja kylmä tuuli eivät pysäyttäneet rauhalle omistautuneita ihmisiä.


Tässä kuvassa allekirjoittanut lukee runon. Kuvasta kiitos Ville-Veikolle! Riitta ja Satu tarkkailevat.

Pyysin kutsussani jokaista korottamaan äänensä rauhan puolesta ja lukemaan oman rauhan runonsa. Saimme kuulla runoja sekä omilta kotimaisilta runoilijoiltamme, että ajan ja paikan rajojen tuolta puolen, Aulikki Oksasesta, Pablo Nerudan kautta Enheduannaan, muinaissumerilaiseen runoilijattareen.

Kuvaan on taltioitunut varsinaisen toiminnan lisäksi myös toimintaa kuvannut V.-V. Kuvan otti puolisoni.

Urheina runojen lukijoina oli useampia SKP:n Jyväskylän piirin konkareita, Jyväskylän vasemmistonuoria sekä poliittisesti sitoutumattomia paikallisia nuoria. Kiitos täälläkin kaikille osallistuneille ja erityisesti Satulle, joka urheili paikalle kyltit ja VaNuille, jotka lainasivat kantavaäänisen ämyrinsä.

Tässä kuvassa mies kameran takaa, eli VaNujen Ville-Veikko. Hänelle suuri kiitos sekä tapahtuman kuvauksesta, että runosta. Pääosa tämän jutun kuvista on hänen kamerastaan lähtöisin.

Natosta ja asevarustelusta puhuminen ja ihmisten herätteleminen ei voisi olla ajankohtaisempaa. EU nojaa turvallisuuspolitiikassaan yhä enemmän asevarusteluun, taistelujoukkoihin ja nimenomaan Natoon. On pelottavaa kuunnella keskustelua, jossa nousee esille valmius sotilaalliseen voimankäyttöön ilman YK:n valtuutusta. Onko rauhan, inhimillisyyden ja kansainvälisen yhteistyön periaatteista luovuttu? Näinkö helposti niistä ollaan valmiita päästämään irti? Tulevissa vaaleissa mitataan nähdäkseni Suomen kansan ja koko Euroopan rauhantahto.



Aina yhtä reippaat ja ihanat Keski-Suomen vasemmistonuoret olivat tomerasti paikalla, säätä ja ohikulkijoiden huutelua uhmaten. Hyvä VaNut!

Rauhantyö ei kuitenkaan voi olla pelkkää sotilaallisen liittoutumisen vastustamista. Se on nähtävä osana laajempaa kokonaisuutta - tarvetta rakentaa tasa-arvoista, inhimillistä ja vapaata maailmaa. On kohtuullista kysyä, kuten Aulikki Oksanen, onko millään inhimillisillä saavutuksilla tai maailman mahdollisuuksilla merkitystä, jos ihmiskunta on tuhoutunut? Onko sillä merkitystä, mitä sodilla voidaan koskaan saavuttaa, jos ihmisyys meissä niiden vuoksi tuhoutuu?

Rauhantyön tulee alkaa jokaisesta ihmisestä, valmiudesta avata sydämensä uusille ihmisille, mielensä uusille ajatuksille ja kaataa tarpeettomat raja-aidat, jotka jakavat ihmisiä Meihin ja Niihin. Dalai laman sanoin, rauha ja empatia alkavat kyvystä ymmärtää, kuinka samanlaisia kaikki elävät, tuntevat olennot pohjimmiltaan ovat. Me vältämme kipua, pelkäämme lähimpiemme puolesta ja toivomme voivamme elää rauhassa ja onnellisina.


Allekirjoittanut, megafoni, runo, komea banderolli ja luja päättäväisyys.

Siteeraan tähän loppuun tapahtumassakin lukemani Aulikki Oksasen runon. Ote on runosarjasta "Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia"

Eksyitkö painajaiseen? Unohduitko itseesi?
Tukehduitko kysymysten kaivoon? Mikä on
totta? Mikä tärkeää? Kenties ihminen
purressaan apinanleipäpuun siemeniä, välttyy
krokotiilinpuremalta? Kenties jossakin
syö pieni poika pastillia ukkospilven alla?
Kenties kaikki jatkuu kaikessa? Kenties avaruus
kätkee elämänmuotoja, joita ihmisen ymmärryksen
on mahdollista tavoittaa? Mutta eivätkö kaikki kysymykset
maailmankaikkeudesta, äärellisen
ja äärettömän suhteista, menetä merkityksensä,
jos ihmiskunta tuhoutuu? Ei ole ketään nauramassa
yhdessä Rembrantin Saskian kanssa? Ei ole ketään uneksimassa
Matissen unelmaa. Ei ole ketään etsimässä
avainta lukittuihin huoneisiin. Ei ole ketään uskomassa
kaukaiseen mordvalaiseen taruun: Kun mies tappaa äitinsä,
hevoset puhkeavat puhumaan ihmisten kielellä.

Päästetään jo sotilasliitto eläkkeelle!


Meille kerrotaan usein, että 4. 4. 1949 perustettu sotilasliitto Nato luotiin torjumaan Neuvostoliiton uhkaa, jopa luomaan vastapaino Varsovan liitolle. Näin juuri päättynyt konflikti löi alkutahdit kylmälle sodalle, militarismille ja yhä kiihtyvälle asevarustelulle - toisen maailmansodan liittolaisista tuli vihollisia.

Meitä houkutellaan Naton jäseniksi monien omien poltiikkojemme puheissa pitkälti olemattomilla uhkakuvilla. Samaan aikaan korostetaan, ettei Suomi ole uhattuna miltään suunnalta. Mihin silloin tarvitsemme sotilaallista liittoutumista? Meille luvataan turvaa ja vakautta, vaikka juuri näitä asioita Nato ei ole jäsenmailleen tai koko maailmalle kyennyt tähänkään mennessä tarjoamaan.

Naton piti perustamissopimuksensa nimissä suojella jäsenmaitaan hyökkäykseltä ja sen sattuessa velvoittaa muut jäsenmaat osallistumaan aseellisesti konfliktiin. (Perustamissopimus, artikla 5) Mutta jo alkuvuosiltaan saakka Nato on osallistunut sotiin, jotka eivät suoranaisesti ole koskeneet sen jäsenmaita, eivätkä edes maantieteellisesti sijainneet sen toimialueelle, Pohjois-Atlantin molemmin puolin. Ensimmäinen esimerkki tästä lienee jo heti perustamista seuranneena vuonna alkanut Korean sota, jossa Nato ja USA näyttelivät tärkeää osaa.

Käytännössä ainoa kerta, jolloin Naton jäsenmaan kimppuun on hyökätty ja se on pyytänyt kumppaneidensa apua puolustautumiseensa viidennen artiklan nojalla oli 11. 9. 2001 USA:n jouduttua terroristien hyökkäyksen kohteeksi. Tällöin Naton muut jäsenmaat tarjosivat tukensa, mutta USA lähti sotaan omin voimin.

Käytännössä Naton merkitys rauhan turvaamisessa jäsenmailleen on siis ollut vähäinen, pikemminkin voidaan sanoa sen merkittävästi lisänneen sodan uhkaa kylmän sodan aikana ja kiihdyttäneen asevarustelua. Lisäksi Naton joukot ovat osallistuneet konflikteihin toimialueensa ulkopuolella ja perustamissopimuksensa vastaisesti. Voidaankin hyvällä syyllä kysyä mitä hyvää Nato on jäsenmailleen tuonut ja mitä ihmettä se voisi tarjota pienelle Suomelle.

Nykymaailmassa Nato on aikansa elänyt sotilasliitto. Sodat ovat muuttaneet merkittävästi luonnettaan ja muotoaan Naton perustamisen jälkeen. Nykyisin on syytä olla enemmän huolissaan valtioiden sisäisestä turvallisuudesta, kasvavasta jengiytymisestä, alakulttuurien väkivaltaistumisesta, syrjäytymisen aiheuttamasta voimattomuudesta ja sen poikimasta yhteiskunnallisesta väkivallasta sekä erilaisten ääriryhmien aseistautumisesta. Sotia ei enää käydä niinkään valtioiden, kuin erilaisten ideologioiden välillä. Osapuolina eivät ole enää pelkästään sotilaat, vaan liian usein myös siviilit, jotka jäävät jalkoihin tai joita sumeilematta käytetään ihmiskilpinä tai kiristyskeinona. Samoin sotilaan ja siviilin ero on muuttunut, etenkin Naton operaatioissa häilyväksi -vihollistaistelijaksi voidaan määritellä ihmisiä etnisyyden tai uskonnollisuuden perusteella, heidän kansallisuudestaan tai sotilaallisuudestaan riippumatta.

Suomi on pieni maa, jolla ei ole varaa militarismiin, ei niin polittiisesti, kuin ihan kylmän rahallisestikaan. Poliittisesti voidaan argumentoida, ettei Nato pysty tarjoamaan meille mitään sellaista turvaa, jota oikeasti tarvitsisimme, sillä suurimmat uhkatekijämme ovat sisäisiä. Minkä lisäksi Naton laajenemisvauhtia tarkkaillessa olisi hyvä kysyä, mitä tapahtuu, jos konflikti käydäänkin kahden Naton jäsenmaan välillä. Ja sitten on se raha. Meille kerrotaan, että on lama, eikä varaa riitä edes koululaisten ruokaan. Kuinka kummassa sitä rahaa sitten riittäisi sotilasliiton jäsenmaksuihin? Kumpi on pienelle maalle tärkeämpää, omien kansalaisten pitäminen hengissä, vai isompien puolesta kuoleminen taistelukentillä, jotka ovat kaukana kotoa, sodissa, joiden mielekkyyttä ei normaali kuolevainen oivalla?

On siis aika laskea Nato-vanhus sen ansaitsemalle eläkkeelle ja kääntää maana selkä militarismille. Meidän on sijoitettava toivomme ja tarmomme aktiiviseen rauhantyöhön, johon kuuluu tärkeänä osana yhteiskunnallisen eriarvoistumisen nopea ja tehokas pysäyttäminen, kansainvälinen solidaarisuus ja yhteistyö maailmanrauhan, ympäristön kestävän kehittämisen ja ihmisarvoisen elämän puolesta!